Koiranomistajan tähtihetkiä

Olipa kerran päivä jota en unohda koskaan. Se ei ollut kiva päivä, mutta nyt osaan sille jo nauraa. Se oli semmoinen kakka päivä ja se alkoi näin.

Oli lämmintä ja päätin viedä koirat uimaan. Lähin järvi on humuksesta ruskea pieni putrakko. Itse en siinä ui, mutta koirat tykkää. Rannat ovat matalat ja rantakivet tassun alla sopivan pyöreitä. Heittelin leluja ja koirat tolskasi vedessä. On hauska seurata kun koirat nauttii samalla kun saavat hyvää liikuntaa. Sitten pitikin lähteä töihin joten koirat kotiin ja menoksi. Herr Günther näytti juoneen osan järvestä sillä maha pömpöttää hassusti. Illalla nähdään murut. Ovi kiinni.

Päivän päätteeksi kotimatkalla ajattelin kuinka ihana on nostaa jalat ylös ja istahtaa hetkeksi. Aika tiukka päivä, mutta nyt se on ohi. Ovella oli koirat vastassa ja kaikki näytti melkein normaalilta. Nenääni tuntui haju josta kokemus varoitti että nyt on paras viedä kaverit ulos ja heti. Olipa hyvä että tulin juuri nyt kotiin. Ehkä se oli vain pieru? -ajattelin toiveikkaana.

Herr Günther pyllisti puskaan. Kuului pärskettä ja pörinää ja kakkaa lensi kaaressa. Huh! Onpas sillä maha sekaisin. Joko helpotti? Sama toistui koko lenkin ajan. Takaisin kotona sinnikäs kakan haju paljasti, että nyt ei ole pelkällä pierulla selvitty. Pari tippaa tuossa. Siivotaan. Hmm… ei vielä auttanut. Rätin kanssa kohti makuuhuonetta kulkiessani haju voimistui ja koko totuus alkoi pikkuhiljaa paljastua.

Astuin makuuhuoneeseen peläten pahinta. Huoneessa oli läähätyksestä kostean tunkkaista sekoitettuna loputtomaan paskan käryyn. Juu ihan paska. Ei kakka. Ei uloste, pökäle, jööti, kikkareet tai plöröt. Vaan Paskaa! Ruskeaa inhaa tervaisen tahmeaa kammottavaa liejua. Paskaa kaikkialla!

Sitä oli karvamatolla. Lattialla. Lattialla oli myös paskaisia tassun jälkiä. Osa niistä jatkui sängylle joka jäikin sopivasti aamulla petaamatta. Järkytykseltäni aloin tajuta, että itse sängyllä oli lisää paskaa. Uusilla lakanoilla. Tietysti. Mun lemppari yö-paidalla. Paskat. Nostin varovasti peitettä jonka alta pilkisti se mitä en olisi halunnut nähdä. Lammikko paskaa. Oumaigaad! Tämä ei voi olla todellista! Paskaa näytti lentäneen myös seinälle. Oveen. Ovenripaan. Ikkunalle.  Ikkunassa oli myös kuolaa ja se oli täynnä kuonon jälkiä. Oliko täällä haukuttu ikkunaan samalla kun ripska oli pärskinyt toisesta päästä? HAUPRÖÖT! HAUPRÖÖT! Voi helkkari! Mitä hittoa sinä olet tehnyt? -kysyin sotkun aiheuttaneelta Herr Güntheriltä joka oli aikeissa todistaa sivistyneen ihmisen taantumista primitiiviselle tasolle. Siinä vaiheessa loputkin koirat ymmärsi evakuoida itsensä kuka mihinkin. Erään tulkinnan mukaan paskan näkeminen unessa ennustaa rikkauksia. Tällaisina hetkinä toivoisi, että kaikki tuo todellakin pitää paikkaansa ja heräät helpottuneena.

Järki pakeni päästäni sitä mukaan kun yökkäilin sivousyrityksissäni. Menetin malttini totaalisesti. Rähjäsin ja raivosin. Vein paskata tuhraantuneen vaatekappaleen toisensa perään katuvalta näyttävän Güntherin nenän eteen ja vaadin tätä nuuhkimaan tekojensa seurauksia. Eihän se tietysti nuuhkinut. Tai edes ymmärtänyt mitä meuhkasin. Painoi vaan korvia pitkin päätään ja koetti katsoa muualle. Aina kun sain yhden paikan siivottua löytyi toinen jossa oli vielä enemmän paskaa! Lopulta sängystä paljastui suurin piirtein se sama lammikko kuin mitä päivällä Güntherin pömpöttäneen mahan sisällön voisi kuvitella olleen. Miten ihmeessä tuossa voi enää koskaa nukkua? Katselin sängyä ja vihastuin aina vaan lisää. Nuuhki sitä! – ja tungin taas tyynyliinaa Günther paran naamalle.

Siivoamista ja kiukuttelua kesti kunnes nuorin koirani Yanda tuli varovasti häntää heiluttaen ja nuolaisi poskeani. Se näytti syvästi järkyttyneen näköiseltä. Rauhoitu, hän koetti sanoa minulle.”Älä viitsi enää”. En tiennyt, että koirat kykenevät moiseen.

Katsoin koiraa hämmästyneenä. Näin silmistä kuinka peloissaan hän oli. Sitten tajusin, että minä olin se hirviö jota pelätään. Kyyneleet valuen istuin kodinhoitohuoneen lattialle tuhruiset Finlaysonit sylissä ja kolme puolikuun muotoista silmäparia tuijotti epäuskoisena takaisin. Voisinko enää tämän alemmaksi vajota? Saanko koskaan anteeksi? Näissä tunnelmissa ymmärsin että tämä on pohjakosketus urallani uskottavana eläintenkouluttajana.

Hengitä, ajattele järkevästi, kukaan ei ole kuollut ja sitä rataa otin pillastuneet hermoni takaisin haltuuni. Siivosin kakat. Pesin paikat ja tekstiilit. Karvamatto ei selviytynyt tällä kertaa, mutta kaupasta saisi uusia. Näin selvisin siitä illasta.

Tehtyä ei saa tekemättömäksi eikä koirat osaa katua tekojaan. Toisaalta miksi tässä tapauksessa edes olisi pitänyt. Minähän se olin koirani tuohon tilaan saattanut ja evännyt sitten vessaan pääsyn. Nyt viikkoja tuon koiranomistajan tähtihetken jälkeen kaikki on palannut entiselleen ja tämä kirjoitus on piste tapahtuneelle.

Turha jeesustella. Emme kukaan ole täydellisiä. Minäkin voin hermostua. Toisin kuin koirat, osaan myös katua tekojani. Se taito tekee minusta toivon mukaan paremman ihmisen. Lupaan tehdä tästä edes parhaani, enkä kiukuttele koirille enää. Siitä tulee vain paha mieli. Hajusta pääsi eroon siivoamalla. Koirat antavat nopeasti anteeksi, mutta luottamuksen ansaitseminen kestää pitkään eikä onneaan voi kokeilla loputtomasti. 

Jaa ystävillesi:

2 kommenttia “Koiranomistajan tähtihetkiä”

  • tiinaem sanoo:

    Aikauheeta. Ensin nauroin ja sitten jo itkin. Tämä on niin koettua ja varsinkin tuo viimeisin osio. Rähjääminen ja sitten tajuaminen mitä tuli tehtyä ja sen parantelu – sekä koirasuhteen että oman sydämen osuman parantelua.

    Mutta ihana silti lukea, että tätä tapahtuu muillekin. Koska ajatus on että muut on ihan zen ja itse vain virheellinen 🙂

    • Harri Katainen
      Harri Katainen sanoo:

      Tunteet kuuluvat myös ihmisyyteen. Pitäis vaan oppi erottelemaan mitä tunteita seurata ja mitkä antaa mennä menojaan. Zen tai semmoisen turhan hermoilun pois jättäminen on minulle tavoite ja päivä päivältä olen sitä lähempänä. Helppoa se ei ole, mutta siitä tulee parempi fiilis kun oppii suhtautumaan asioihin rennommin.
      – Harri

Lisää kommentti