Kasvata koirasi kuten lapsesi!

Uhkaus, kiristys ja lahjonta vai positiivisen vahvistaminen?

Reilu seitsemän vuotta sitten odotin ensimmäistä lastani ja olin aivan kauhuissani. Millaista olisi olla äiti? Miten osaisin pitää huolta lapsesta saati miten osaisin kasvattaa siitä kansalaisen tähän maailmaan. Huolestuneen pohdinnan päätteeksi oma äitini antoi minulle kultaisen neuvon: “Kasvata lapsesi kuten koirasi!” 

Minulla oli ollut koiria ihan pienestä saakka ja tuo ajatus jotenkin helpotti minua. Ei sen tarvitse sen vaikeampaa olla. Olin kasvattanut koirani aina loogisen ajattelun mukaisesti. Jos olin jotain päättäänyt, siitä ei lipsuttu. Pidin koirien ajattelua mustavalkoisena. Asioita joko sai tehdä tai sitten ei. Harmaata aluetta, jossa koira saisi päättää tai varioida toimintoja itse, vältettiin tai siitä saattoi saada välitöntä palautetta ihan pienen nuhtelun muodossa. Hyvistä asioista palkittiin ja leikittiin yhdessä silloin kun se minulle sopi. Ajattelin, että rajat luovat rakkautta ja sujuvuutta arjessa. Miksipä siis ei kasvattaisi lastakin samalla tavalla. Halusin olla lapselleni hyvä esimerkki kunnon kansalaisesta, onnistua vanhempana ja olla hänelle tavallaan kuin hyvä opas tässä maailmassa. 

Tätä voitaisiin kutsua johtajuusteorian ajaksi jossa kuvitellaan, että (hieman karrikoiden) vain itse on ainoa älyllinen olento maailmassa. Siinä maailmassa on luotu mm. arvoasteikoita, lokeroita jne. joiden eri tasot saattavat määritellä jopa olemisen arvokkuutta tai älykkyyttä. Jopa bisnesmaailmassa tämä käsitys on alkanut murtua. Tänä päivänä konsultit hehkuttavat positiivisen vahvistamisen puolesta, kouluissa on pilottihankkeita joissa oppilaita opetetaan palkitsemalla ja johtajat ovat alkaneet olla tiimipelaajia tai johdattajia (leadereitä).

Jo tähän mennessä neljä neljän vuoden sisällä syntyneestä lapsestani ovat kumonneet käsitykseni johtajuusteorian toimivuudesta. Aloin ajatella heitä enemmänkin osana elämääni. He eivät siis vain tulleet minun elämääni vaan me eletään tätä elämää yhdessä. Halusin opettaa heille reiluutta, hyvää ja kunnioittavaa kumppanuutta/ystävyyttä, jakamista ja auttamista. En jaa kotona käskyjä vaan asioista keskustellaan ja ratkotaan ongelmia yhdessä. Mistä asioista tuli hyvä mieli ja mistä teoista paha. Miksi itkettää tai mikä on tärkeää. Kotonamme on läsnä tunteet ja jokainen saa kasvaa omanlaisekseen toiset huomioon ottaen. Lasteni kanssa olen kasvanut mielestäni empaattisempaan suuntaan. Aivan rajaton kotimme ei kuitenkaan ole, läsnä on toimintamallit mm. Ruoka-ajan tai illan rauhoittamisesta ja esim. Toisen tilan kunnioittamisesta vaikkapa silloin kun haluaa vetäytyä omaan rauhaansa. Toisia ei myöskään saa satuttaa. Ennen kaikkea, lapseni ovat älykkäitä yksilötä mm. omine tunteineen ja ajatuksineen. Vaikka he eivät ole osanneet aina puhua, olen puhunut heille kuin he ymmärtäisivät. Ei ehkä heti, mutta jos samat asiat toistuvat tietyissä arjen rutiineissa, sanoille alkaa löytyä merkityksiä. 

Tällähetkellä minulla on täysin samoin arvoin kasvatettu koira, Kasi. Koira on tietenkin aina koira eikä sitä siksi voi inhimillistää esim. älykkyydessäkään. Se ei koskaan opi tekemään asioita jotka on sille esim. Fyysisesti mahdottomia, mutta se pystyy ongelman ratkaisuun ja sillä on tunteet. Olen siis kasvattamassa Kasia kuten omia lapsiani! Eläimen kanssa rakennettava yhteys on lisäksi hieman haasteellisempaa, sillä välillämme on lisäksi lajien välisen muurin murtaminen ja yhteisen kielen löytäminen. Positiivisen vahvistamisen käyttäminen koulutuksessa vahvistaa yhdessä tekemistä ja kumppanuuden luomista paremmin kuin mikään muu. Se luo suhteeseen kestävyyttä ja nautintoa, molemmille omasta vapaasta tahdosta. Kasi tarvitsee minua, jotta se selviäisi Kuopion keskustassa jokapäiväisistä rutiineista ruokineen, ulkoiluineen, liikenteineen, vaaroineen jne. Minä tarvitsen Kasia, jotta saan syyn liikkua metsässä tuntikausia, saan harrastaa jotain, joka nollaa pään työn vastapainoksi, saan rapsutella turkkia, ihastella kaunista sydämen muotoista nenää, tuntea pyyteetöntä rakkautta, nauraa ääneen sen pöljäilyille jne. Annan sille systemaattisesti tilaisuuden karata minun luotani metsässä ja nautin hetkestä kun se tulee ihan pian takaisin tarkastaakseen missä olen. Kumppanuus synnyttää hyvinvointia ja luottamusta molempiin suuntiin.

Kohtasin esikoululaiseni opettajan kanssa tilanteen, jossa lapseni ei ollut halukas tekemään tehtäviä. Mietin ääneen pääni ihan puhki, miksi tuo viisi vuotiaana lukemaan ja kirjoittamaan oppinut sankari ei halunnutkaan keskittyä oppitunnilla. Sitten tajusin sen! Siltä puuttuu vahviste! Häntä ei siis kiinnosta kirjainten opettelu koska hän ei ymmärrä miksi niitä pitää vielä harjoitella. Hän ehkä ajattelee, että jotain toista neuvotaan parhaillaan, tilanne ei koske häntä. Vahviste! Siis jokin syy, jonka vuoksi ponnistella. Koiralle se on esim. herkku tai lelu/leikki, lapselle se voisi olla vaikka leimapassi tai helmipurkki joiden täytyttyä tapahtuisi jotain kivaa! Uskon, että oikeanlaisen vahvisteen rakentaminen synnyttää myös lapsissa pitkäkestoisempia positiivisia käytösketjuja kuin pelottelu tai nuhtelu. 

Päivitän saamaani kultaista neuvoa siis hieman ja aion opettaa sen myös omille lapsilleni: “Kasvata koirasi kuten lapsesi ja lapsesi kuten koirasi.” 

Tämä siksi, että empaattinen ajattelu synnyttää maailmaan empaattisuutta ja sitä ei tule koskaan olemaan liikaa. Se saattaa olla jopa selvitytymiskeino tulevaisuuden maailmassa.

Jaa ystävillesi:

Lisää kommentti