Tieteellinen pohja

ILOMME koulututusmenetelmät perustuvat tieteelliseen tutkimukseen eläinten oppimisesta. Tässä harjoituksessa esittelemme hieman tieteellistä historiaa.

Klassinen ehdollistuminen

Klassisessa ehdollistumisessa opitaan, että asiat kuuluvat yhteen. Kun yksi asia tapahtuu,  sitä seura toinen. Eläin oppii reagoimaan yhteen ärsykkeeseen ennakoimalla jonkun muun asian tapahtuvan.

Venäläinen fysiologian tutkija, klassisen ehdollistumisen isä, Ivan Pavlov (1849-1936) aloitti vuonna 1898 koirilla tutkimukset ehdollisista reflekseistä, joihin hän keskittyi seuraavat kolmekymmentä vuotta.

Ivan Pavlovista on tullut nykyaikaisen oppimisteorian kuuluisin nimi ja hänen työnsä on perustana behavioristiselle psykologialle. Pavlov ei koskaan pitänyt itseään psykologina, päinvastoin hän usein halveksi heitä. Omasta mielestään Pavlov tutki vain ruuansulatusjärjestelmää. Hänen seuraajansa Neuvostoliitossa ja muualla maailmassa laajensivat ehdollisten refleksien tutkimisen muihin tahattomiin fyysisiin toimintoihin.

Pavlov päätyi teoriaan koirakokeissaan, joista kuuluisimmassa soitettiin kelloa juuri ennen kuin jauhettua lihaa työnnettiin koiran suuhun. Aluksi koira ei erittänyt sylkeä ennen kuin se oli todella saanut lihaa. Kokeen edetessä koira oppi yhdistämään kellon äänen ja lihan, ja alkoi erittää sylkeä jo kuullessaan kellon äänen. Lopulta Pavlov totesi, että koira reagoi erittämällä sylkeä, vaikkei ruokaa saanutkaan. Koira oli näin ollen ehdollistunut ärsykkeenä toimivaan kellon ääneen

Operantti ehdollistuminen

Operantti ehdollistuminen on oppimista, jossa opitaan toiminnan seurauksista (yritys ja erehdys). Eläimet eivät ole kovinkaan hyviä päättelemään miten jokin ongelma pitäisi ratkaista, mutta ne ovat yritteliäitä kokeilemaan eri vaihtoehtoja ja oppivat näin tekemisen kautta. Kokeilut riippuvat yksilön aiemmista kokemuksista.

Jos toiminta johtaa johonkin yksilön kannalta positiiviseen, käytös vahvistuu.

Jos toiminta johtaa johonkin negatiiviseen tai merkityksettömään, käytös heikkenee tai ei uusiudu ollenkaan.

Eläin siis yhdistää käytöksen ja sen seurauksen.

ärsyke+reaktio+seuraus ➤ opittu käyttäytyminen

Oppimisen historia

Kognitiivinen perusta oppimiselle ja muistille on määritelty jo antiikin aikaan. Kokeellisia havaintoja opettamisesta ja oppimisesta on tehty vuosisatojen ajan. Esnimmäisen kerran kokemuksen merkitys oppimisessa kirjattiin 1700-luvulla. John Dewey ennusti 1900-luvun alussa oppimisteorioiden ja opetuskäytäntöjen välisen ”sidetieteen” ja Edward Thorndike määritteli tutkimustensa perusteella uudet lähtökohdat opetukselle; oppimisen periaatteet, jotka voitaisiin suoraan liittää opetukseen. Thorndike kehitti opetuksen suunnittelun periaatteet, joihin kuuluivat tehtäväanalyysi sekä opettamisen ja oppimisen arviointimenetelmät.

Behaviorismi

Behaviorismi ja käyttäytymisteoreettiset ärsyke-reaktiomallit ovat olleet vallalla 1920-luvulta lähtien. Toinen maailmansota 1940-luvulla toi uusia vaatimuksia opettamiselle: tuhansia sotilaita täytyi kouluttaa lyhyessä ajassa uusiin tehtäviin. Vaatimukset vauhdittivat uusien standardoitujen opetusmenetelmien käyttöönottoa, mm. opetusvideot ja B.F. Skinnerin kehittämään ohjelmoituun opetukseen perustuvat oppimiskoneet eli tiettyä kaavaa seuraavat behavioristiset automatisoidut toistoharjoitukset.

Yritykset yhdistää psykologia ja opetusteknologia olivat yleistyneet jo 1940-luvulla. Ensimmäiset varsinaiset opetukseen keskittyneet tutkimukset 1950-luvulla suuntautuivat kahdelle taholle: ensinnäkin opetuksen sisältöjen ja tehtävien analysointimenetelmien kehittämiseen, ja toisaalta tiettyihin oppimistuloksiin johtavien suunnittelumenetelmien kehittämiseen ja testaamiseen.

Myöhemmin oppimisen eri teorioista kognitivismi ja konstruktivismi ovat antaneet työkaluja ihmisten oppimisen ymmärtämiseksi, eläintenkouluttajien tukeutuessa vielä edelleen behaviorismin kaudella keksittyihin teorioihin.